Japanin ihmemaailma suomalaisen vaihtarin silmin. Valokuvia, lisää valokuvia, kulttuuria, vuoden kohokohtia, vuodatusta ja kaikkea muuta mitä vuosi Nipponilla tuo tullessaan!
Koti. Siitä on nyt hieman yli neljä kuukautta kun tänne palasin maailmalta siipiäni kokeilemasta. Aika on juossut, blogipäivitys on odotellut ja kummitellut mielessä koko ajan, joten eiköhän nyt ole aika koota kaikki yhteen. Loppukatsaus tähän vaihtaritarinaan, tässä olkaa hyvä.
"Japani Japani Japani Japani..."
Takaisin koto-Suomeen
Japanista paluu on ehkä yksi oudoimmista kokemuksista ikinä mitä mun kohdalle on sattunut. Japanin päässä aika juoksi aina vain kovempaa loppua kohden ja lähtö jännitti, ärsytti, valvotti ja kaikkea mahdollista. Kyllähän sitä odottikin. Sitten tuli viimeinen kokonainen päivä Japanissa. Lähdettiin kaupungille sanomaan hyvästit kaikille parhaille paikoille Tokiossa hostmaman kanssa, siis tottakai muun muassa Shibuyan Starbucksille. kävelytin mamalta jalat puhki kunnes lopulta hypättiin metroon ja suunnattiin muumikahvilaan.
Huhtikuun 27. vuosi sitten. Tästä se lähtee!
"Siinä lukee Tokio, siinä lukee Tokio!"
Kotona pakkailin yömyöhään ja juttelin hostperheen kanssa niin kuin aina. Nukuin pyöreät 2 tuntia, aamulla rupesi jänskättään. Hostsiskokin kömpi aikaisin huoneestaan sanoen ettei saanut nukuttua. Heipat muille ja hostäidin kanssa matkaan. Junassa katseltiin pilvenpiirtäjiä viimeistä kertaa, ihmiset sen sijaan katsoivat pientä valkoista poikaa 30kg:n laukkujen kanssa tallustamassa aamukuudelta viimeistä kertaa pitkin metroasemia, vaikka eihän ne sitä tienneet. Sitten päästiin bussiterminaaliin, johon koulun luokanvalvojakin oli tullut ani varhain perheensä kanssa hyvästelemään. Siinä on yksi niistä ihmisistä joita kohtaan jäi kyllä uskomaton kiitollisuudenvelka ja arvostus. Samalla sanoin hostäidille, toiselle mun vaihdon tärkeimmistä ihmisistä, heipat. Eihän siinä tällaisen super-emotionaalisen hysterijoitsijan pokerinaama pitänyt ja muutama kyynel tuli vuodatettua. Hostäiti taas vain hymyili ja nauroi, aivan niin kuin aina. Japanilainen. Sitten noustiin muiden palaajien kanssa lentokentälle vievään bussiin, jossa ehti vielä käydä vielä viimeisiä supersyvällisiä vaihtarikeskusteluja.
Ei ollut Japani aivan turistikohteiden kärjessä tuolloin. Vain ydinryhmämme kaltaiset kylmäpäiset vaihtarit ja muutama muu olematon uskaltautui suuntaamaan kohti nousevaa Aurinkoa!
Kentällä se sitten iski: sama unenomainen tunne kuin vuosi takaperin huhtikuussa lähtöpäivänä. Juostiin pitkin kenttää muiden suomalaisten kanssa ja hoettiin kilpaa sitä että kun on vain niin älyttömän hirveän jänskän outoa, me palataan kotiin! Portille päästyämme istahdettiin alas odottelemaan. Sain kylmiä väreitä, kun yhtäkkiä kuulin suomenkielisen kuulutuksen. Paluun todellisuus taisi pompata kasvoille. Koneen ovelta sai ottaa hesarin, siinäkin hyppäsi melkein sydän hämmästyksestä kurkkuun. Ilmassa kaikki oli jälleen melkoista säätöä, ihan hauskaa.
Huhut maasta kaukana jossain idässä jättiläiskaupunkeineen pitivät paikkansa! Tokio, rakkautta ensisilmäyksellä.
Helsinki-Vantaa! Maan kamaralle astuttua näki vielä ympärillä viimeiset merkit taakse jääneestä, siis koneesta yhdessä purkautuneet japanilaiset turistiryhmät ja viimeiset japaninkieliset opasteet: 出口, eikä mikä tahansa deguchi. Enää laukut mukaan ja sitten ovista läpi, missä veli ja sukulaiset jo odottivatkin. Puhetta riitti, en edes muista mitä kaikkea siinä höpöttää löpötin. Veljen näytettyään kihlasormustaan ei onnittelun sanat tulleet ilosta kuin japaniksi, ja aikani ajateltua tokaisin suomeksikin vahingossa vain että "kiitos"! Anteeksi, odotelkaa vähän, kyllä mä tän kielen vielä klaaraan. Veli vei asunnolleen yöksi ja totesi pian: "Nyt tuntuu taas siltä ettet sä olisi ikinä missään ollutkaan." Siinä vaiheessa puut pihalla, tyhjät kadut, 13 asteen pakkanen ja koko Suomi ylipäätään olivat itselle vielä pienoinen sokki mutta pystyin kyllä toteamukseen jotenkuten samaistumaan.
Bye-bye Tokyo, gonna miss you.
Seuraavana päivänä kotiin, jossa äiti ja iskä olivat kokkailleet perisuomalaista ylihyvää kamaa vaikka Japanin riisit kieleni veivätkin. Kaverit tekivät yllätyshyökkäyksen oven taa ja olihan se mahtavaa tavata pitkästä aikaa. Muutaman päivän päästä olin jo koulussa.
Alussa Suomi tuntui jotenkin hassulta. Koin arviolta samantasoisen ellei kovemmakin - okei, selkeästi kovemman shokin kuin Japaniin mennessäni, mutta missään vaiheessa ei Suomi ole varsinaisesti ärsyttänyt. Alussa olisi huvittanut reagoida kaikkeen kuulemaani japaniksi: "Sugoi!" "Sou nanda.." Hontou?" "Okashii ne!". Tsemppaamalla koitin kuitenkin vastailla aina suomeksi melko kehnoin tuloksin ja kavereiden kanssa vain naurettiin mun tyhmälle suomelle. Koitin keksiä suomenkielisiä vastineita japanilaisille paljon käytettäville lausahduksille, mistä seurasi vaikka ja mitä, eipä ole ennen rakas suomen kieli moisiin sananvalintoihin taipunut! Mutta kyllä se siitä sitten. Ajan kanssa, voisi kai tähänkin todeta.
Japania ei alussa ollut ikävä. Vastasin aina ihmisille näin: "Oli mahtavaa, mutta on se myös mahtava olla kotona." Niin se on edelleenkin, mutta nyt Japanin merkitys mun elämässä on jälleen alkanut muuttua:
Facebookin vaihtariryhmä
Jussi Ala-Lahti
Tietteks mitä...tuleeko teilleki näitä? Mul on nimittäin tänään Japanin nostalgisointipäivä. Se tarkoittaa sitä, et miettii vaa pään sisäl kaikkii niitä hyviä muistoja, ja on sillee et olipa vaan mahtavaa. Kaikki ne hetket ku nauro ihmisten kaa, puhu syvällisiä tai oli muuten vaa hyvä fiilis. Ja sit koko ajan miettii et olipa vaa hyvä kokemus, VOI ETTÄ! Muuten mul on menny paluu tosi hyvin, mut sit nää päivät yllättää joskus, ne tulee silloin tällöin ja _ihan puskista_! (February 29 at 12:43pm via mobile)
Ja näitä todellakin tulee. Se on aivan mahtava tunne, ajattelee vain kaikkea hyvää viime vuodelta kuten kaikkia niitä ihmisiä, paikkoja ja päiviä muistoissa. On se vain totta että aika kultaa muistot. Japanissa oli myös vaikeaa ja hyvä niin, se teki siitä kokemuksesta kasvattavan, mutta ei niitä huonoja asioita jaksa muistella. Lisäksi näinä päivänä kuuntelee vain japanilaista musiikkia, voi niihin biiseihinkin liittyy niin monta muistoa kun niitä kuunteli ja käveli pitkin Tokion katuja tai istui metrossa katsellen ympärilleen. Näinä päivinä tuntuu vain niin hyvältä. On hienoa ku voi tietää tehneensä oikein lähdettyään sinne.
Valokuvauskerho, puolikas osa mun vaihtovuotta. Enemmänkin?
Vaihtarina maailmalla. Mitä se oikeasti piti sisällään?
No ei ainakaan sitä mitä ahneet kaupalliset järjestöt mainoslehtisissään mainostavat (onneksi ei näin YFUlla, kiitos teille kaikesta!), vaan itse asiassa jotain paljon parempaa: ihan oikeasti valaiseva ja kasvattava kokemus, jota en vaihtaisi mihinkään. Sitä vain kun yhtäkkiä tuupataan keskelle vierasta kulttuuria, joka varsinkin kyseen ollessa Japani tarkoittaa aika radikaalia muutosta aikaisempaan, on vain ihmisen pakko alkaa ajatella ihan omalla päällään sitä, miten selviää uusista tilanteista. Eipä sitä olisi ennen lähtöä varmastikaan uskonut, jos olisi kuullut millaisia asioita olisi edessä vielä ratkottavana. Vieraassa maassa asustaminen asettaa oman itsensä todellisuuden kanssa vastakkain, ja silloin voi oppia itsestään vaikka ja mitä.
Siellä sitä yhtäkkiä oltiin koulupuku (kokoa XL...come on, ei kaikki vaihtarit tuu jenkeistä!) ja kaikki päällä. Voiko kulttuuri enää tuota enempää tullakaan iholle? Ainakin paikallinen poseerauskäytäntö oli ilmeisen nopeasti omaksuttu.
Jokainen vaihtarivuosi on oma ainutlaatuinen kokonaisuutensa. Miun oma koostui kymmenestä kahdeksaan ja puoleen äkillisesti lyhennetystä kuukaudesta, joihin mahtui kolme isäntäperhettä, siis kolme mallia japanilaisesta elämästä. Kaikki täysin erilaisia. Kristillinen tavallaan ei-kristillinen koulu, jonka lapsenmielisiin ihmisiin alussa ihastui ja välillä taas vihastui. Mahtavia ihmisiä loppupeleissä kuitenkin. Vaihtariksi lähtö on itse asiassa aivan kuin arpakuution heittämistä: etukäteen ei tiedä lähes mitään. Ei kaupunkia, isäntäperhettä, koulua, ei edes kohdemaata vaihtariksi hakiessaan. Ja noista aineksistahan se koko helahoito koostuu. Sieltä tulee sitten mitä tulee, kaikkea sekaisin. Se on pitkälti oma asennevalinta näkeekö sen kokonaisuuden sitten positiivisena vai eikö.
Japanilaiseen kulttuuriin liittyy tietynlainen pidättyväisyys: kun japanilainen lähtee kotoaan, hän "laittaa kasvoilleen maskin". Syvällisiä keskusteluja ei ihan tuosta noin vain synny, mutta ajan kanssa se luottamus sielläkin hankitaan, eipä siinä muuta voinut kuin niin uskoa. Ja niinhän se menikin.
Jos vaihtovuoden ajalta piiräisi tunnekäyrän (minkä taisin kesän päätteeksi ensimmäiseltä kolmelta kuukaudelta päiväkirjaan piirtääkin), olisi tulos aikamoista ylä- ja alamäkeä, piikkejä molempiin suuntiin, välillä toki tasapaksua mutta sitten taas täyttä menoa.
Metafora vaihtarivuodelle? Tätä lähemmäs on vaikea osua.
No mitäs nyt?
Suomea. Sitä ihanaa kotimaata jossa ihmiset ovatkin oikeasti mahtavia, koulu aivan mainiota ja kesät parasta mitä voi kuvitella. Japania aion opiskella kesällä taas tiuhempaan tahtiin, pitää Japaniin jääneisiin ystäviin yhteyttä aktiivisesti sähköpostilla ja Skypellä ja joskus taas palata sinne, jos vain mahdollista. Pikkureissu lukion jälkeen ja aikuisena vuodeksi tai pariksi takaisin, se olisi aikas ihanne. Vaihtarivuosi auttoi mua onneksi saamaan kuvan siitä mitä tulevaisuudelta tahdon. Nyt tietää hiukan mihin lukiosta suunnata.
Ja minähän palaan vielä jokin päivä!
Japanissa aloin loppuajasta pelätä kuinka kestän Suomea, kun arkielämä täällä päässä onkin niin helppoa. Vaihdossa oli aikamoisten paineiden alaisena niin henkisesti kuin fyysisestikin, mutta kumman nopeasti ihminen sellaiseenkin tottuu. Siellä päässä ajatus Suomen elämästä muistutti tasapaksulta ja haasteettomalta. Onneksi se ei mene niin. Ehkäpä lähitulevaisuudessa innostun Suomi-elämästäni aivan niin, että pistän blogin pystyyn. Lupaan linkata sen tänne jos niin pääsee käymään.
Lopun loppu, Japani paketissa
Parin kuukauden odottamisen jälkeen tipahti postiluukkuun ilmoitus laivapostini saapumisesta. Sieltä se vihdoin saapui, Japani paketissa eli 13 kiloa esineitä täynnä muistoja Japanistani. Paketin avattuani pöllähti huoneeseen jopa haju Japanista. Sen paketin myötä olen nyt 100%:sti Suomessa. Hassua.
Vaihtarivuosi, lähteäkö vai eikö lähteä?
Suosittelen.
"Mata anata ni aeru no wo tanoshimi ni matte, sayonara!"
Ylihuomenna se tapahtuu, kerään kimpsuni ja kampsuni ja palaan suuresta maailmasta pikkuriikkiseen koti-Suomeen. Matkaan lähdetään jo aikaisin aamusta ja Suomen aikaa iltapäivällä ollaankin jo tutulla ja turvallisella Helsinki-Vantaalla. Voi sitä flashback-tunnetta kun lentokentän kaiuttimista ohjeita löpisevä täti puhuukin suomea, kaikki viitat on kirjoitettu suomeksi, kaupasta löytyy Edam-juustoa ja kaikilla ihmisillä on kummitusta muistuttavat lakananvalkoiset kasvot sinisillä jättinappisilmillä. Matkatavaraa täältä on tulossa ja paljon, mutta ilmeisesti mun matkalaukun 23kg, repun 10kg ja laivalla menneet 18kg ovat matalimpia lukemia millä joku täältä tänä vuonna palaa, sellaisen fiilingin oon muihin vaihtareihin yhteyttä ottaessa saanut!
Mikäs on tunnelma paluun koittaessa? Aivan mahtava. Viikko takaperin valitin hostäidille paluusta että en ole palaamassa en sitten varmana, en palaa, mutta lähtövalmisteluita hoitaessa on sekin tunne kääntynyt päälaelleen: kotiin paluu, onko parempaa! Lisäksi kun viimeinen kuukausi Japsilassa oli paras kuukausi varmaan koko aikana, niin mikäs tässä kun jää vielä hyvä jälkimakukin koko vuodesta.
Nyt meen vielä vekslaamaan niiden matkatavaroiden kanssa ja kukkumaan viimeistä kertaa yömyöhälle hostäidin kanssa syvällisiä puhuessa. Tai sitten me vain nauretaan kaikille niille sisäpiirin vitseille mitä kolmessa kuukaudessa on ehtinyt kertyä.
Toteutettiin hostsiskon kanssa ehkä siistein juttu ikinä, pystytettiin nimittäin taidegalleria kolmeksi päiväksi Tokion Harajukulle! Enpäs hieman ennen tätä vielä osannut kuvitella, että pääsen tällaisen jutun joskus toteuttamaan. Paikka oli ison tilkkutäkin näköinen rakennus, jonka sisältä löytyi monta huonetta ajan varaamista ja oman näyttelyn pystyttämistä varten. Mistä tämä kaikki sitten lähti? Oon tässä viime aikoina alkanut viikottain käydä yhdessä ateljeessa, jossa hostsisko maalailee ja piirtelee töitänsä. Siellä sitten itsekin olen muutaman työn väsännyt. Yhtäkkiä hostsisko ehdotti tällaista, ja mähän olin heti mukana jutussa!
Tässä työn tulos kokonaisuudessaan!
Oltiin vähän myöhään asialla, joten huoneissa ei ollut paljoa valinnan varaa. Lisäksi aika oli kortilla joten ei ihan viitsitty suurintakaan jäljellä olevaa huonetta valita, pari hassua taulua olis voinut näyttää hiukkasen yksinäiseltä siellä! Päädyttiin lopulta tuollaiseen puoliavonaiseen nurkkaukseen joka oli loppujen lopuksi hyvä valinta. Tilaa oli juuri sopivasti ja kaikki ihmiset kävelivät siitä kohtaa läpi niin oli näkyvällä paikkaa :] Töitä laitoin esille kuusi: kaksi piirustusta ja neljä valokuvaa. Hostsiskolta taas löytyi neljä piirustusta ja yksi maalaus. Lisäksi painettiin muutama take free -postikortti ja tehtiin kolmen kortin postikorttipakkauksia. Työtähän moinen idea teetti ihan tarpeeksi, tämän ansiosta valvoin hostsiskon kanssa viimeiset yöt lähes aamuun asti töitä viimeistellessä.
Omien töitteni osio.
Lopulta meillä oli sitten näyttely pystyssä ja pidettiin sitä aamusta iltaan 26, 27. ja 28. päivä. Koska nuo olivat kaikki arkipäiviä, oli porukkaa hieman vähänlaisesti liikkeellä, mutta ihan mukavasti silti. Siinä sitten ehti juteltuakin hieman ihmisten kanssa, yksi nainen oli kuulemma käynyt kaksi kertaa Tampereella ja tykkäsi suomalaisesta elokuvakulttuurista(!?!?). Ulkomaalaisiakin sinne aika hyvin eksyi. Tuli ylihyvä fiilis kun valokuvia kehuttiin moneen kertaan ja porukka kyseli että millä tapaa kuvat on otettu. Sitten mä selitin ja annoin niille sen take free -kortin, ei vitsi vähän mä oon taiteilija!
Hostsiskon pikkutaulut. Hostperheen kaikkien muiden mielestä nää on ihan hirveitä ja mä oon ainoa joka jotenkuten ymmärtää. Noh, ainakin ne on persoonallisia! :D
Lopulta tää oli aivan mahtava kokemus, varmaan yksi niistä asioista jotka Japanista viel pitkään muistan!
Muita kuulumisia? Oi kyllä. Tässä käy juuri niin kuin arvelinkin, heti pitää lähteä kun on sen elämän tänne rakentanut. Mutta hymyssä suin täältä palaan, ehkä sen vuoden lyheyden ansiosta jää vielä se halu tulla tänne takaisin joku päivä. Aivan mahtava vuosihan täällä on ollut. Ei sillä etteikö huonoja päiviä olisi löytynyt, todellakin on! Mutta ilman niitä mun vuosi ei olisi ollut sama kokemus.
Tarkemmin sanottuna oon gallerian lisäksi viime aikoina viettänyt elämäni epäjouluisimman joulun (välillä ihan hyvä niin, päälimmäisenä mieleen jäi aaton "joulukana-menu"), kiirehtinyt ja panikoinut paluun kanssa ja nähnyt kavereita ihan vapaa-ajallakin, mitä ei täällä ihan liian usein tapahdu. Tuliaisetkin on päätä alkanut vaivata. Kyl täältä jotain löytyy.
Kirjoitan tänne vielä paluusta ja vaihtovuodesta kokonaisuudessaan, eli tämä ei ole vielä tässä kävi miten kävi, mutta saattaa olla että Tokio kuittaa nyt viimeiseen kertaan!
Tänään kävin sitten koululla lukukauden päätösseremoniassa ja samalla sanomassa heipat suurimmalle osalle porukasta. Mistä ihmeestä mä aloittaisin?
Noh, ensiksi meillä oli viimeinen jumalanpalvelus joka oli samaa kamaa kuin ennenkin, melkein nukahdin kun yritin ottaa rennosti ennen puhetta joka mun oli lopuksi pidettävä. Sitten lompsittiin sinne tokaluokkalaisten eteen minä ja Latvian kollega, ja luin ensiksi puheen pois alta. Jännitin loppujen lopuksi yllättävän vähän, meni jotenkin tosi itsevarmalla fiiliksellä! Kaveritkin sanoi että hyvä puhe oli, jollakulla oli ihan tullut tippa linssiin. Japanin kieltäkin kehuttiin. Sitten vielä kaikkien edessä saatiin todistukset. Aina niin täsmälliset japanilaiset olivat kirjoittaneet mun syntymäpäivän väärin, mutta en tiedä jaksanko sitä käydä siellä koulun kansliassa korjauttamassa.
Sitten mentiin vielä hetkeksi luokkaan. Olin päivää aiemmin soittanut opettajalle ja kysynyt päivän ohjelmasta, jolloin opettaja sanoi että olisi kiva jos jotain puhuisit sitten vielä luokankin edessä. Päätin olla valmistelematta sen kummempia ja puhuinkin muistista, tai noh sitä mitä nyt mieleen tuli. Oli melko vaikeaa siinä sanoa mitä tahtoi, mutta jotenkin siinä muutaman ajatuksen onnistuin jakamaan. Osa porukasta itki, lopuksi sain luokalta vielä lahjan, sellaisen albumin mihin kaikki oli kirjoittanut oman viestinsä mulle. Japsit, te ootte liian ystävällisiä! Itellä ei pokka pysynyt enää luokassa, voi hyvänen aika sitä pillitystä :-D En todellakaan osannut itseltäni semmoista superunteelliseksi heittäytymistä odottaa. Ehkä se on vain merkki hyvästä vuodesta. Sitten kaikkien kanssa otettiin vielä sata kuvaa perinteiseen japanilaiseen tapaan, sitten mut kiikutettiin viereiseen luokkaan missä sain valokuvauskerholta saman tyyppisen lahjan. Ja taas itkettiin, tai ainakin mä. Koitin sanoa kaikille paljon kiitos, mutta eihän siinä ajatuksia kovin järkevästi osannut sanoiksi kasata.
Lopuksi istuttiin siellä luokassa, juteltiin valokuvauskerholla samaan tyyliin kuin aina ennenkin ollaan jutskattu, mäkin rauhoituin ja olin taas ihan normaali :D Ihan unohdin että siinä sitä oltiin vipaa kertaa puhumassa kaikkien kanssa. Lopuksi piti sanoa heipat, yhdessä päätettiin että se oli "nähdään taas" hyvästien sijasta. Hyvä niin, oli mukava vilkuttaa porukalle ja sanoa kevyesti heippa, olin itkenyt jo ihan tarpeeksi. Sitten pitikin jo mennä.
Yhteydenpito kuihtuu todennäköisesti joskus, mutta yrittämättä luovuttaa ei kannata. Vielä joku päivä mä nään nämä kaikki tyypit uudelleen.
Kommenteissa oltiin kysytty josko jatkan bloggailua Suomeen palattuanikin. Tämä blogi saa päätöksensä 08.01.2012 klo 15.20 kun kone laskeutuu tutulle ja turvalliselle Helsinki-Vantaalle. Bloggaamisesta on tullut addiktio, joten voi olla että väsään uuden blogin. Vielä en kuitenkaan ole varma.
Koulu loppu. Vedin suorat housut ja kauluspaidan eilen viimeistä kertaa ylle, se oli sit siinä. Puolentoista viikon päästä käyn vielä lukemassa puheen tokaluokkalaisten edessä ja jakamassa Fazerin sinisiä luokkakavereille. Mielenkiintoistahan se oli mutta en itke, pyh. Tästä alkaa loppuvaihdon mittainen lomaputki, tai no, tuskin tässä liikaa lomailtua tulee, pitää vielä kaikenlaista tehdä.
Viikko sitten kävin raapustamassa japanin kielitasotestin pois alta. Tasoja tuosta kokeesta löytyy viisi, joista otin keskimmäisen.Vielä en uskalla täysiä pisteitä, erikoismainintaa, stipendiä ja työpaikkaa kääntäjänä tai oikeastaan edes läpipääsyä luvata, mutta jos se ei aivan uskomattoman hyvin mennyt niin ei nyt aivan päin metsiäkään. Kokeesta löytyi kolme osiota, sanasto/merkit, lukeminen ja kuuntelu. Kuuntelu meni lähes nauraen läpi, okei muutama meni ohi mutta muuten melko helppoa. Lukeminen oli kompastuskiveni, jos aikaa olisi löytynyt niin varmaan olisin elossa siitäkin selvinnyt, nyt täytyi lopusta kuitenkin kiriä että ehti sen loppuun tehdä. Ihan hyvä fiilis tuosta kokeesta kokonaisuudessaan kuitenkin jäi. Enkä varmaan ikinä oo stressanut mitään koetta näin vähän! Koepäivän aamuna aloin pikkuhiljaa googlailla reittiä koepaikalle, chekkailla mitä pitää ottaa mukaan ja sitä rataa.
Mutta hullu on hullu, en oikeasti itekkään tiedä mistä tämän opiskelumotivaation oikein revin. Käytännössä japanin opiskelut Japanissa on nyt opiskeltu ja loppuajan vois ottaa rennosti, mutta tuossa yksi ilta tuli vaan mieli kipaista kirjakaupassa, käydä ostamassa uudet japanin kirjat. Niinpä tuossa pöydällä on nyt komea kolmen kappaleen kirjavuori, jonka turvin valmistaudun tästä lähtien siihen kielitasotestin kakkoskokeeseen, vaikka olen poissa maasta kuukauden kuluttua, tuskin käytän sen jälkeen japania enää lähes ollenkaan päivittäisessä elämässä enkä edes tiedä tulenko tuota kakkostason koetta ensi vuonna ottamaan :D No opiskellaan nyt kun tänne kerran tultiin!
Nii et ei se joulu sit sen makeampaa täällä päin.
Tässä joulu tekee sitten tuloaan tännekin, loppua aikana käyn hengailemassa muutaman kerran kavereiden kanssa, vietetään aikaa paljon hostperheellä ja muuten vain nautin Japanin kummalisuuksista. Hassu fiilis kun se vuosi oli nyt sitten tässä, tai onhan sitä vielä jäljellä mutta loppusuoralla kuitenkin. Mutta hyvä kokemus on ollut, aivan upea. Ajattelin kirjoittaa tänne pienen selonteon vuodesta ennen paluuta, miten kaikki meni, mikä jäi mieleen, mistä tykkään Japanissa ja mitä siinä en vain voi sietää. Niputtaa tämä kahdeksan kuukautta yhteen. Eli sitä odotellessa.
Päätin pistää syksyn yhteen pakettiin, täältä sitä nyt sitten satoi viiskyt kipaletta syksyn kuvia. Alta löytyy pikku selityksiä kuvatuksille, tässä olkaa hyvä:
Tehtiin reissu Nikkoon, kiitettävän tunnettu paikka tuolla jossain Pohjois-Japanissa historiansa sun muun suhteen. Yllä olleet kuvat on otettu Edo-kauden Japania jäljettelevässä paikassa, eli eivät kuitenkaan aitoa wanhan ajan kamaa. Alapuolelta momijigarin eli "ruskametsästyksen" satoa, aivan järkyn iso vesiputous ja muuta jänskää.
Seuraavaksi muita ikäloppuja Japanin kolkkia, Enoshimaa ja Kamakuraa. Huomatkaa myös eläkeläisturistit! Kulkevat järjestelmäkameroidensa kanssa kiltisti oppaan kantaessa näyttävää lippua joukon edessä, ne on oikeita turismielitistejä.
Setääki käytiin moikkaas. Nätisti on taas pienet japanilaiset puurtaneet hiki hatussa töitä patsaan eteen muutamamisen sataa vuotta sitten.
Seuraavaksi kuvia tapahtumasta, jossa käytiin Tokiossa. Kaikkea jännää jälleen kerran, älkää kysykö tarkemmin.
Ei meitä siellä sit muita.
Koulun edustalta löytyy nyt joulukuusi, ja ihmiset juhlii joulurauhaa siinä sitten kivasti tavarataloissaan kulutusta harrastamalla. Japanissa oikeasti kaikesta tehdään bisnestä. Kuusen valojen sytytysjuhla oli aikas ihmisiä keräävä jutska:
Ei mun lapsuudessa vaan pelattu Pokemon-korteilla nurmikolla joulukuusen juurella!
Loppuun vielä kuvia Shinjukun puistosta, vitsi mikä fiilis poiketa tuollaiseen paikkaan joskus Tokion vilskeessä. Sitten on taas hyvä sukeltaa takaisin rakennusten ja metrolinjojen sekaan.
Tänään oli sitten viimeinen kunnon koulupäivä. Huomenna alkaa koeviikko, eli ei mitään mulle, helposti lusmuillen tästä eteenpäin. Japanin lukio oli mielenkiintoista kokea, mutta kyllä se loppuu ihan ajallaan, alkaa siihen ala-aste-fiiliksen pikkuhiljaa väsyä. Vielä haluaisin tehdä sata asiaa ennen paluuta eikä millään meinaisi kuukausi siihen riittää, sen sitten ehtii minkä ehtii ja loput jää kokematta. Viimeinen käynti Shibuyalla, viimeinen karaoke, viimeinen purikura, viimeinen takoyaki. Jäiks, täähän on ihan niin kuin ennen lähtöä. Ei sen päivän lähestymistä vain meinaa uskoa.
