"Haluan syödä poroa"

Moi. Musta on tullut suomen kielen opettaja. Varustan hostäidin vielä semmoisella kielitaidolla, että se voi tulla Suomeen turisteileen joku päivä. Osaa kuulkaa jo vaikka ja mitä, tilata poroa ja kertoa salmiakin olevan pahaa. Hostäidin kännykästä löytyy suomen sanakirja, jolla me kommunikoidaan silloin kun keskustelun sanasto alkaa olla tasolla evoluutioteoria ja kuolemantuomio. Mutta sen sanakirjan ääni on ihan hirveä. Sellainen mörönmatala pelottavan aidonoloinen ääni, joka lausuu sanan jota sieltä etsii. Sit me nauretaan sille ja suomen kielelle O_o

Eli hengissä olen vaikka blogi onkin tehnyt kuolemaa kuukauden päivät. Täällä menee oikein mukavasti, sanotaanko mahtavasti. Hostperheen vaihtoa osaa katsoa jälkikäteen hyvänä asiana, oon päässyt näkemään paljon erilaista japanilaista elämää ja tämänhetkisessä perheessä viihdyn toooosi hyvin! Kroppa meinaa vain nyt väsähtää kaikesta tapahtuneesta, hirveä väsy aina aamuisin. Ja niin musta onkin tullut paha oppilas joka ottaa torkut kesken koulun tunnin vähintään kerran päivässä. Maassa maan tavalla, eiksje?

Sade on ihan ykkösjuttu täällä, koska kaupunki näyttää siistiltä pimeän tultua kaikkien valojen heijastuessa tiestä!

Ja juuri kun luulin koulun extra-hömpötyspäivien loppuneen, kävi ilmi että ensi viikolla on liikuntafestivaali. Luokkien ja kerhojen välisiä juoksukisoja ynnä muuta, ja kaikkien on osallistuttava johonkin. Itsekin kävin nimen lappuun rustaamassa, no idea mitä sieltä sitten on tulossa. Tiedottomuudessa on jänskää elää, oli sitten pussijuoksua tai pituushyppyä! Yksi laji on kuitenkin varmaa, luokkien välinen hyppynarukisa. Neljänkymmenen hengen luokka pomppii samaa isoa hyppynarua kolme minuuttia,  eniten hyppinyt luokka voittaa. Suomessa jos oltaisiin niin juttuhan hoidettaisiin hienosti kylmiltä mutta ehei, japsit treenaa hulluna lajiin kuin lajiin. Toisin sanoen, tällä viikolla joka toinen aamu on hyppynaruharjoitukset ennen koulun alkua. Aluksi oli kyllä asenne hukassa, mutta nyt herään iloinen virne naamalla ja "vaihtarius on kulttuurierojen oppimista" -klisee mielessä motivoimassa päästäkseni tunnin normaalia aiemmin kouluun. Ja onhan se loppujen lopuksi melko hauskaa!

Koulussa oli taas koeviikko, joka ei kovia ponnisteluja vaihtarilta vaatinut. Yksi englannin essee johon valmistautui edellisellä tunnilla, muuten japanin tunnit ja parina päivänä koulun terassilla lojumista japanin kirjat sylissä. Voi hieman kirpaista ne Suomen lukion koeviikot tämän jälkeen? Nyt on kuitenkin mukava kun kaikilla on taas aikaa, eli on viikonlopulle kavereiden tapaamista tiedossa. Syksyisin, joka ei muuten tule tänne väkisinkään, vieläkin kuuma, on Japanissa myös paljon kansallisia vapaapäiviä. Ensiviikolla käväisenkin hostperheen kanssa Kamakurassa. Odotan!

Asakusa, Tästä ei Tokio turistisemmaksi muutu!

Mutta eipä tätä vaihtaritarinaa ole jäljellä enää kuin kaksi ja puoli kuukautta. Jo alusta asti mulla on ollut tunne, että ei vain riitä kahdeksan kuukautta, ei sitten millään tämän vuoden loppuun viemiseen. Ehkä kuukausi sitten se rupesi vaivaamaan yhtäkkiä ihan järkyttävästi, tuntui vain että aika valui pois eikä sille voinut mitään, tuskin osasi muuta murehtia. Mutta sitten se katosi. Katosi yhdessä päivässä eikä sen jälkeen ole soitellut. Ymmärsin mitä on olla takaisin Suomessa. Siis SUOMESSA. Onko parempaa? Totta kai Japani on todellakin paikka josta pidän, mutta Suomessa on vain niin mukavaa. Siellä on kaikki tärkeät ihmiset. Siellä on se ainoa oikea Seinäjoen lukio ja seurakunta. Siellä saa puhua kieltä, jolla pystyy sanomaan mitä tahansa ja miten tahansa, milloin tahansa. Ei muuten ole itsestäänselvyys ulkomailla olon jälkeen! Siellä on kylmä talvi ja sauna joka päivä käytettävissä. Siellä on Fazer ja Panda ja Beck-leffat (ainainen maanpetturi-Ruotsi-fani). Eli todellakin odotan sitä, kun olen takaisin Helsinki-Vantaalla. Mitkä tulee fiilikset olemaan silloin, sitä en tosiaankaan tiedä. Mutta nyt nautin Japanista, tsemppaan kielen ja kaiken kanssa loppuun, teen mitä en vielä ole tehnyt, nautin vielä vähän lisää, aloitan Facebook-lakon taas loppuajasta, mutta muistan kuitenkin, että tammikuussa saan palata Suomeen.