Japani paketissa

Koti. Siitä on nyt hieman yli neljä kuukautta kun tänne palasin maailmalta siipiäni kokeilemasta. Aika on juossut, blogipäivitys on odotellut ja kummitellut mielessä koko ajan, joten eiköhän nyt ole aika koota kaikki yhteen. Loppukatsaus tähän vaihtaritarinaan, tässä olkaa hyvä.

"Japani Japani Japani Japani..."

Takaisin koto-Suomeen

Japanista paluu on ehkä yksi oudoimmista kokemuksista ikinä mitä mun kohdalle on sattunut. Japanin päässä aika juoksi aina vain kovempaa loppua kohden ja lähtö jännitti, ärsytti, valvotti ja kaikkea mahdollista. Kyllähän sitä odottikin. Sitten tuli viimeinen kokonainen päivä Japanissa. Lähdettiin kaupungille sanomaan hyvästit kaikille parhaille paikoille Tokiossa hostmaman kanssa, siis tottakai muun muassa Shibuyan Starbucksille. kävelytin mamalta jalat puhki kunnes lopulta hypättiin metroon ja suunnattiin muumikahvilaan.

Huhtikuun 27. vuosi sitten. Tästä se lähtee!

"Siinä lukee Tokio, siinä lukee Tokio!"

Kotona pakkailin yömyöhään ja juttelin hostperheen kanssa niin kuin aina. Nukuin pyöreät 2 tuntia, aamulla rupesi jänskättään. Hostsiskokin kömpi aikaisin huoneestaan sanoen ettei saanut nukuttua. Heipat muille ja hostäidin kanssa matkaan. Junassa katseltiin pilvenpiirtäjiä viimeistä kertaa, ihmiset sen sijaan katsoivat pientä valkoista poikaa 30kg:n laukkujen kanssa tallustamassa aamukuudelta viimeistä kertaa pitkin metroasemia, vaikka eihän ne sitä tienneet. Sitten päästiin bussiterminaaliin, johon koulun luokanvalvojakin oli tullut ani varhain perheensä kanssa hyvästelemään. Siinä on yksi niistä ihmisistä joita kohtaan jäi kyllä uskomaton kiitollisuudenvelka ja arvostus. Samalla sanoin hostäidille, toiselle mun vaihdon tärkeimmistä ihmisistä, heipat. Eihän siinä tällaisen super-emotionaalisen hysterijoitsijan pokerinaama pitänyt ja muutama kyynel tuli vuodatettua. Hostäiti taas vain hymyili ja nauroi, aivan niin kuin aina. Japanilainen. Sitten noustiin muiden palaajien kanssa lentokentälle vievään bussiin, jossa ehti vielä käydä vielä viimeisiä supersyvällisiä vaihtarikeskusteluja.

Ei ollut Japani aivan turistikohteiden kärjessä tuolloin. Vain ydinryhmämme kaltaiset kylmäpäiset vaihtarit ja muutama muu olematon uskaltautui suuntaamaan kohti nousevaa Aurinkoa!

Kentällä se sitten iski: sama unenomainen tunne kuin vuosi takaperin huhtikuussa lähtöpäivänä. Juostiin pitkin kenttää muiden suomalaisten kanssa ja hoettiin kilpaa sitä että kun on vain niin älyttömän hirveän jänskän outoa, me palataan kotiin! Portille päästyämme istahdettiin alas odottelemaan. Sain kylmiä väreitä, kun yhtäkkiä kuulin suomenkielisen kuulutuksen. Paluun todellisuus taisi pompata kasvoille. Koneen ovelta sai ottaa hesarin, siinäkin hyppäsi melkein sydän hämmästyksestä kurkkuun. Ilmassa kaikki oli jälleen melkoista säätöä, ihan hauskaa.

Huhut  maasta kaukana jossain idässä jättiläiskaupunkeineen pitivät paikkansa! Tokio, rakkautta ensisilmäyksellä.

Helsinki-Vantaa! Maan kamaralle astuttua näki vielä ympärillä viimeiset merkit taakse jääneestä, siis koneesta yhdessä purkautuneet japanilaiset turistiryhmät ja viimeiset japaninkieliset opasteet: 出口, eikä mikä tahansa deguchi. Enää laukut mukaan ja sitten ovista läpi, missä veli ja sukulaiset jo odottivatkin. Puhetta riitti, en edes muista mitä kaikkea siinä höpöttää löpötin. Veljen näytettyään kihlasormustaan ei onnittelun sanat tulleet ilosta kuin japaniksi, ja aikani ajateltua tokaisin suomeksikin vahingossa vain että "kiitos"! Anteeksi, odotelkaa vähän, kyllä mä tän kielen vielä klaaraan. Veli vei asunnolleen yöksi ja totesi pian: "Nyt tuntuu taas siltä ettet sä olisi ikinä missään ollutkaan." Siinä vaiheessa puut pihalla, tyhjät kadut, 13 asteen pakkanen ja koko Suomi ylipäätään olivat itselle vielä pienoinen sokki mutta pystyin kyllä toteamukseen jotenkuten samaistumaan.

Bye-bye Tokyo, gonna miss you.

Seuraavana päivänä kotiin, jossa äiti ja iskä olivat kokkailleet perisuomalaista ylihyvää kamaa vaikka Japanin riisit kieleni veivätkin. Kaverit tekivät yllätyshyökkäyksen oven taa ja olihan se mahtavaa tavata pitkästä aikaa. Muutaman päivän päästä olin jo koulussa.

"No mikä nyt on fiilis?"

Mahtava. Iloinen. Tyytyväinen. Nostalginen. Levollinen. Haikea.

Alussa Suomi tuntui jotenkin hassulta. Koin arviolta samantasoisen ellei kovemmakin - okei, selkeästi kovemman shokin kuin Japaniin mennessäni, mutta missään vaiheessa ei Suomi ole varsinaisesti ärsyttänyt. Alussa olisi huvittanut reagoida kaikkeen kuulemaani japaniksi: "Sugoi!" "Sou nanda.." Hontou?" "Okashii ne!". Tsemppaamalla koitin kuitenkin vastailla aina suomeksi melko kehnoin tuloksin ja kavereiden kanssa vain naurettiin mun tyhmälle suomelle. Koitin keksiä suomenkielisiä vastineita japanilaisille paljon käytettäville lausahduksille, mistä seurasi vaikka ja mitä, eipä ole ennen rakas suomen kieli moisiin sananvalintoihin taipunut! Mutta kyllä se siitä sitten. Ajan kanssa, voisi kai tähänkin todeta.

Japania ei alussa ollut ikävä. Vastasin aina ihmisille näin: "Oli mahtavaa, mutta on se myös mahtava olla kotona." Niin se on edelleenkin, mutta nyt Japanin merkitys mun elämässä on jälleen alkanut muuttua:

Facebookin vaihtariryhmä

Jussi Ala-Lahti

Tietteks mitä...tuleeko teilleki näitä? Mul on nimittäin tänään Japanin nostalgisointipäivä. Se tarkoittaa sitä, et miettii vaa pään sisäl kaikkii niitä hyviä muistoja, ja on sillee et olipa vaan mahtavaa. Kaikki ne hetket ku nauro ihmisten kaa, puhu syvällisiä tai oli muuten vaa hyvä fiilis. Ja sit koko ajan miettii et olipa vaa hyvä kokemus, VOI ETTÄ! Muuten mul on menny paluu tosi hyvin, mut sit nää päivät yllättää joskus, ne tulee silloin tällöin ja _ihan puskista_! (February 29 at 12:43pm via mobile)

 

Ja näitä todellakin tulee. Se on aivan mahtava tunne, ajattelee vain kaikkea hyvää viime vuodelta kuten kaikkia niitä ihmisiä, paikkoja ja päiviä muistoissa. On se vain totta että aika kultaa muistot. Japanissa oli myös vaikeaa ja hyvä niin, se teki siitä kokemuksesta kasvattavan, mutta ei niitä huonoja asioita jaksa muistella. Lisäksi näinä päivänä kuuntelee vain japanilaista musiikkia, voi niihin biiseihinkin liittyy niin monta muistoa kun niitä kuunteli ja käveli pitkin Tokion katuja tai istui metrossa katsellen ympärilleen. Näinä päivinä tuntuu vain niin hyvältä. On hienoa ku voi tietää tehneensä oikein lähdettyään sinne.

Valokuvauskerho, puolikas osa mun vaihtovuotta. Enemmänkin?

 

Vaihtarina maailmalla. Mitä se oikeasti piti sisällään?

 

No ei ainakaan sitä mitä ahneet kaupalliset järjestöt mainoslehtisissään mainostavat (onneksi ei näin YFUlla, kiitos teille kaikesta!), vaan itse asiassa jotain paljon parempaa: ihan oikeasti valaiseva ja kasvattava kokemus, jota en vaihtaisi mihinkään. Sitä vain kun yhtäkkiä tuupataan keskelle vierasta kulttuuria, joka varsinkin kyseen ollessa Japani tarkoittaa aika radikaalia muutosta aikaisempaan, on vain ihmisen pakko alkaa ajatella ihan omalla päällään sitä, miten selviää uusista tilanteista. Eipä sitä olisi ennen lähtöä varmastikaan uskonut, jos olisi kuullut millaisia asioita olisi edessä vielä ratkottavana. Vieraassa maassa asustaminen asettaa oman itsensä todellisuuden kanssa vastakkain, ja silloin voi oppia itsestään vaikka ja mitä.

Siellä sitä yhtäkkiä oltiin koulupuku (kokoa XL...come on, ei kaikki vaihtarit tuu jenkeistä!) ja kaikki päällä. Voiko kulttuuri enää tuota enempää tullakaan iholle? Ainakin paikallinen poseerauskäytäntö oli ilmeisen nopeasti omaksuttu.

Jokainen vaihtarivuosi on oma ainutlaatuinen kokonaisuutensa. Miun oma koostui kymmenestä kahdeksaan ja puoleen äkillisesti lyhennetystä kuukaudesta, joihin mahtui kolme isäntäperhettä, siis kolme mallia japanilaisesta elämästä. Kaikki täysin erilaisia. Kristillinen tavallaan ei-kristillinen koulu, jonka lapsenmielisiin ihmisiin alussa ihastui ja välillä taas vihastui. Mahtavia ihmisiä loppupeleissä kuitenkin. Vaihtariksi lähtö on itse asiassa aivan kuin arpakuution heittämistä: etukäteen ei tiedä lähes mitään. Ei kaupunkia, isäntäperhettä, koulua, ei edes kohdemaata vaihtariksi hakiessaan. Ja noista aineksistahan se koko helahoito koostuu. Sieltä tulee sitten mitä tulee, kaikkea sekaisin. Se on pitkälti oma asennevalinta näkeekö sen kokonaisuuden sitten positiivisena vai eikö. 

Japanilaiseen kulttuuriin liittyy tietynlainen pidättyväisyys: kun japanilainen lähtee kotoaan, hän "laittaa kasvoilleen maskin". Syvällisiä keskusteluja ei ihan tuosta noin vain synny, mutta ajan kanssa se luottamus sielläkin hankitaan, eipä siinä muuta voinut kuin niin uskoa. Ja niinhän se menikin.

 

Jos vaihtovuoden ajalta piiräisi tunnekäyrän (minkä taisin kesän päätteeksi ensimmäiseltä kolmelta kuukaudelta päiväkirjaan piirtääkin), olisi tulos aikamoista ylä- ja alamäkeä, piikkejä molempiin suuntiin, välillä toki tasapaksua mutta sitten taas täyttä menoa. 

 

Metafora vaihtarivuodelle? Tätä lähemmäs on vaikea osua.

 

No mitäs nyt?

 

Suomea. Sitä ihanaa kotimaata jossa ihmiset ovatkin oikeasti mahtavia, koulu aivan mainiota ja kesät parasta mitä voi kuvitella. Japania aion opiskella kesällä taas tiuhempaan tahtiin, pitää Japaniin jääneisiin ystäviin yhteyttä aktiivisesti sähköpostilla ja Skypellä ja joskus taas palata sinne, jos vain mahdollista. Pikkureissu lukion jälkeen ja aikuisena vuodeksi tai pariksi takaisin, se olisi aikas ihanne. Vaihtarivuosi auttoi mua onneksi saamaan kuvan siitä mitä tulevaisuudelta tahdon. Nyt tietää hiukan mihin lukiosta suunnata.

Ja minähän palaan vielä jokin päivä!

Japanissa aloin loppuajasta pelätä kuinka kestän Suomea, kun arkielämä täällä päässä onkin niin helppoa. Vaihdossa oli aikamoisten paineiden alaisena niin henkisesti kuin fyysisestikin, mutta kumman nopeasti ihminen sellaiseenkin tottuu. Siellä päässä ajatus Suomen elämästä muistutti tasapaksulta ja haasteettomalta. Onneksi se ei mene niin. Ehkäpä lähitulevaisuudessa innostun Suomi-elämästäni aivan niin, että pistän blogin pystyyn. Lupaan linkata sen tänne jos niin pääsee käymään.

Lopun loppu, Japani paketissa

Parin kuukauden odottamisen jälkeen tipahti postiluukkuun ilmoitus laivapostini saapumisesta. Sieltä se vihdoin saapui, Japani paketissa eli 13 kiloa esineitä täynnä muistoja Japanistani. Paketin avattuani pöllähti huoneeseen jopa haju Japanista. Sen paketin myötä olen nyt 100%:sti Suomessa. Hassua.

Vaihtarivuosi, lähteäkö vai eikö lähteä?

Suosittelen.

 "Mata anata ni aeru no wo tanoshimi ni matte, sayonara!"

Kiitos,

Jussi Ala-Lahti